Minä

Kuka siis olen?
Olen pääkaupunkiseutulainen koiraharrastaja, jonka luona asustelee lancashire heeler Laaban. Paljon menossa mukana on myös vanhempieni koira heeleri Rulle från Sverige. Elämääni kuuluu myös avomies Ville.

Olen pienestä tytöstä pitäen ollut hyvin eläinrakas. Ennen omaa koiraa jouduin kuitenkin tyytymään kavereiden ja anoppilan koiran hoitamiseen, kunnes viimein koitti aika harkita oman vuffen hankkimista. Itse olisin halunnut ison koiran – koiriin ihastuin kunnolla ala-asteella, kun erään perheen nuori dobermanni kävi riehumisensa lomassa täysin yllättäen näykkäisemässä minua reidestä. Mielenkiinto koiria ja etenkin niitä dobermanneja kohtaan kasvoi sillä hetkellä. Noin kärjistetysti ilmaistuna. Tein sitten japaninpystykorvaa miettivän Villen kanssa kompromissin, ja muutin kriteereitäni niin, että halusin suuren koiran pienessä koossa. Pyysin paljon roduista tietävältä ystävältäni listaa pienistä, toiminnallisista roduista, joilla olisi lyhyt karva.  Näin löytyi lancashire heeler. Hurmaava ulkonäkö vangitsi katseeni ja ahmin uutta tietoa rodusta.

Ulla Tommila kertoi pentuesuunnitelmastaan ja vuoden 2006 alussa odotimme jo jännittyneenä ultraäänen tuloksia. Pentuja tulossa! Tunnit pitkittyivät ja sekunnit matelivat, kunnes viimein sain Ullalta kauan odotetun puhelun. Yksi poika syntynyt ja se olisi tulossa meille! Sydän pamppasi, kun kuulimme pienen possun kamppailleen hengestään, koska se oli imenyt maitoa keuhkoihinsa. Onneksi selvisimme säikähdyksellä ja pääsimme katsomaan pieniä koiranpentuja. Istuimme pentulaatikon reunalla ja katselimme temmeltäviä karvapalloja. Ulla nosti laatikosta pienen, pehmoisen lapsukaisen. Kotiin kävimme hakemassa pojan pääsiäisen aikoihin. Se oli niin rohkea ja reipas heti ensimmäisestä automatkasta lähtien, että olin kerralla myyty. Siitä alkoi hiljalleen kehittyä rakkauteni tähän rotuun.

Puuhailemalla Laabanin kanssa olen oppinut entistä enemmän siitä minkälaisen koiran kanssa minä haluan elää ja harrastaa jatkossakin. Vaikka lancashire heeler joskus koettelee energisyydellään ja moottorillaan rajojani, samalla rotu on näyttänyt millainen on Minun Koirani. Vaikka joskus ajattelen kuinka mukavaa voisikaan olla maata sohvakoiran, jonkun sellaisen pienen ja vähään tyytyvän rapsuteltavan puudelin, kanssa telkkaria katsellen päivät pitkät, tiedän nyt, että tylsistyisin ja turhautuisin vähään tyytyvään, rauhalliseen rotuun. Kaipaan koiralta enemmän omaan elämäntyyliini sopivaa luonnetta: minun tyylisellä koirallani on tekemisenhalua, energiaa, potkua, vilkkautta, huumorintajua, ja kuitenkin tiukassa paikassa totisuutta ja tiettyä mutkattomuutta.

Haaveilin kuitenkin pitkään muutamasta toisesta, isommasta koirarodusta. Vanhempani hankkivat Laabanin innoittamana oman heelerin sulostuttamaan arkea, ja heidän kotiinsa saapui Ruotsista Therese Löfiltä liver&tan Rulle, jonka personal trainerina toimin. Niinpä ajattelin, että tästä perheestä löytyy jo kaksi heeleriä, joten ehkä nyt olisi aika isommalle... Dobberi on ykkönen, mutta toinen mielenkiintoinen rotu oli lyhytkarvainen collie. Colliepentukin oli tilauksessa, mutta niin se elämä heittelee: narttuja ei syntynyt yhtään, joten hanke meni jäihin. Kaiken näköisiä tarjouksia tuli vastaan ja viimein tartuin yhteen. Kesäkuussa 2008 kotiini saapui aikuinen heelernarttu Taru, mutta jälleen sain huomata, että kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Taru ei vain ollenkaan sietänyt Laabania ja Laaban oli tilanteesta todella ahdistunut, joten Taru ei voinut jäädä meille. Nyt katsotaan minne tie vie.

Koiraharrastuksesta
Alusta lähtien toimin keskustelupalstoihin tottuneena myös Heeler-foorumilla. Lähdin mukaan pentutapaamisiin ja tutustuin ihmisiin. Toiminta vain todella vei mukanaan. Ilmottauduin kesäleiritoimikuntaan ja olin järjestämässä vuoden 2007 kesäleiriä. Lisäksi kirjoittelin juttuja Heeler Harrastajat –lehteen. Pitkään epäröin ja kieltäydyinkin aluksi, kun halukkuuttani hallitukseen tiedusteltiin: kokemus olisi kiinnostava ja halu toimia rodun hyväksi suuri, mutta politiikka epäilytti. Päätin kuitenkin yrittää ja helmikuusta lokakuun puoleen väliin 2008 kuuluin Suomen Lancashire Heeler -yhdistys ry:n hallitukseen, jossa toimin sihteerinä. Kokemus oli erittäin mielenkiintoinen ja opin siitä paljon, olin otettu ja kiitollinen saamastani tilaisuudesta. Pitkän harkinnan tuloksena päädyin kuitenkin äärimmäiseen ratkaisuun ja jätin eroilmoitukseni lokakuussa 2008 hyvin monen syyn takia. Osan voi arvata omasta tekstistäni, osa johtui taas aivan muihin asioihin liittyneestä turhautumisesta. Olen tietysti edelleen kiinnostunut siitä miten rakkaan rodun asioita hoidetaan, joten jatkossakin seuraan keskustelua ja pyrin olemaan apuna erilaisessa yhdistystoiminnassa. Keväällä 2009 koordinoin yhdistyksen nettisivuille ulkoasun päivityksen ja tämän jälkeen jatkoin sivujen ylläpitäjän pestissä. Työ jatkuu edelleen ja kokemus on tähän asti ollut oikein antoisa!

Tähän mennessä olen suorittanut kasvattajan peruskurssin (syksy 2006) sekä kasvattajan jatkokurssin (kevät 2008). Lisäksi olen ollut lancashire heelerien kasvattajapäivillä (syksy 2007), collieiden jalostuspäivillä, joilla käsiteltiin muun muassa silmäsairauksia ja luonnetta (syksy 2007) sekä käynyt kuuntelemassa erittäin havannoivaa esitystä dobermannien ulkomuodosta (syksy 2007). Lisäksi olen suorittanut koiranohjaajan peruskurssin (syksy 2007). Kouluttautuminen tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa.

Vaikka opinnoissa olen kiinnostunut yhteiskunnasta ja hieman politiikastakin, samaa ei voisi sanoa koiramaailmasta. Se on sellainen elämäni osa-alue, jossa minua ei huvita osallistua koirapolitiikkaan, valtaleikkeihin, lehmänkauppoihin tai mihinkään salailuun. Pyrin olemaan avoin ja rehellinen, yhtä lailla harrastuksissa kuin muissa toimissani. Itsensä likoon pistäminen saa ravan roiskumaan, ja olen minäkin saanut osani siitä. Ei voi sanoa muuta kuin että jotkut ihmiset ovat ihan sairaita. :-) Kaiken näköistä uhkailua ja henkilökohtaista soopaa itsestäni olen siis joutunut kuuntelemaan sekä lukemaan, törkeämpiä juttuja en ole ennen koiraharrastusta joutunut kohtaamaan. Mutta elämä opettaa, niinhän se meni? Valitettavasti kateus, mustamaalaaminen, juoruilu ja muu sellainen tuntuu esiintyvän kaikessa sellaisessa aktiviteetista riippumatta, jossa monet ihmiset toimivat yhdessä hieman eri intresseillä. Tämän ymmärrän, mutta politikointia ja hiekkalaatikkoleikkejä en jaksa tippaakaan.

Koiraharrastus on kuitenkin tuonut elämääni enemmän positiivisia asioita. Uusi, innostava harrastus, jossa voi joka päivä oppia uutta on toki jo itsessään arvokas. Koirista, niiden käyttäytymisestä ja koulutuksesta ei voi ikinä tietää liikaa. Harrastaminen niiden kanssa on mukavaa puuhaa ja normaalit päivittäiset lenkit laittavat vannoutuneenkin sohvaperunan lenkkipoluille. Tämän lisäksi olen saanut tutustua moniin mahtaviin ihmisiin. Suurimmat kiitokset Ullalle siitä, että antoi käsiini pienen (tai suuren, miten sen nyt ottaa...) mustan timanttini. Siitä tämä kaikki alkoi, ilman tuota nimenomaista koirapersoonaa en olisi nyt tässä. Olen saanut ympärilleni ihania uusia ihmisiä ja ystäviä. Toivottavasti tiedätte keitä te olette.

Koirattomia faktoja
Opiskelen Helsingin yliopistossa historiaa ja haaveilen esimerkiksi siitä, että oppisin puhumaan ruotsia. Suomen ja Pohjoismaiden historian pääaineopiskelijana tästä taidosta olisi kovasti hyötyä lähdeaineiston kielen takia. Noin muuten minua eniten kiinnostavat arjen historia sekä ihmisten käyttäytyminen ääritilanteissa. Rikoshistoria, psykohistoria, sosiaalipolitiikka, antropologia sekä sosiaalipsykologia kutkuttavat tällä hetkellä eniten mielenkiintoani. Lisäksi on mainittava historia ja siitä oppiminen.

Askelkuviot ovat piinaavia, joten olen vältellyt niitä viimeiseen asti muun muassa kuntonyrkkeilyn ja savate formen parissa. Nyt kokeilussa karate 3,5 tuntia viikossa.

Koirien ohella harrastan myös korujen tekemistä (pidän korublogia, linkin löydät sivuiltani!), piirtämistä, elokuvia, lukemista, musiikkia – nykyään lähinnä vain kuunteluasteella ja bändien keikoilla vieraillen, erilaisten lauta-, kortti- ja tietokonepelien pelaamista sekä haaveilua. Pidän hyvistä tarinoista, joka lienee syy elokuvapenkkien ja kirjojen sivujen kuluttamiseen. Peruskoulussa ja vielä lukiossakin tuli kirjoiteltua paljon itsekin, mutta harrastus hiipui. Pieni herkkänahkainen taiteilijasielu siis.

Kiitos ja anteeksi. :)

Sivun alkuun

Selaa galleriaa klikkaamalla pikkukuvia!